Tänään vein ensimmäiset astiat uuden kodin kaappeihin. Varsinainen muuttopäivä ei edelleenkään ole tiedossa, mutta muutama huone on jo täysin valmis. Emme ikipäivänä osanneet kuvitella projektin venyvän näin pitkäksi. Aikuisen elämässä pari vuotta on kohtalaisen lyhyt aika, mutta pienten lasten elämässä se on ikuisuus. 3-vuotiaamme saa suorastaan hepulin, jos pyydämme hänet mukaan rakennukselle. Hän on ilmoittanut tulevansa sinne seuraavan kerran vasta, kun se on
valmis koti. Ja ymmärtäähän sen. Siellä vanhemmilta ei ole saanut kauheasti huomiota ja sisätilat ovat olleet vaaranpaikkoja tai asioita, joihin ei saa koskea, täynnä. Eräällä automatkalla lapset arvuuttellivat keskenään, milloinkohan pääsemme muuttamaan uuteen kotiin. He tulivat lopputulokseen, että silloin, kun ovat mummoja ja ukkeja. Siihen toinen totesi, että silloinhan olemme jo haudassa... Toivottavasti ei siis näin kauaa mene! Mutta varsin lohduttomalta näyttävät nämä kuvat matkan varrelta tämän vuoden alkupuoliskolta...
Pitkään taloon kuljettiin sisään lankkuja pitkin, kunnes saatiin upeat, mutta todella työläät, portaat.
Matkan varrella olemme oppineet iloitsemaan pienistä suurista asioista.
Etapeista, jotka me ja rakennusprojekti on saavuttanut. Niiden eteen on tehty iso työ ja lukuisia päätöksiä. Seuraavan kerran, kun nostamme maljan,
teemme sen uudessa kodissa. Kuohuviinilasit ovat siellä jo valmiina. Toivottavasti
siihen ei enää mene kamalan pitkään!
Seuraavalla kerralla kuvia sitten sisustuksesta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!