Lähtökohdat lapsuudenkodin remontille:
Vuosi 2011
Meidän piti rakentaa omakotitalo lapsuudenkotini viereen. Yli tuhannen neliön tontille Espooseen kuvittelisi saavan rakentaa melko hulppean kodin. Lupakäsittelyt veivät lähes vuoden. Uudenmaan ELY-keskus kuitenkin valitti Espoon kaupungin myöntävästä poikkeuslupa- ja suunnittelutarveratkaisupäätöksestä. Kävimme yhdessä kaupungin kanssa oikeusteitse läpi kaikki oikeusasteet. Yli kolmen vuoden kuluttua saimme lopullisen päätöksen; tontille ei saa rakentaa. Espoon kaupungilla ja Uudenmaan ELY-keskuksella on täysin eriävät kannat Espoon kaavoituspolitiikasta. ELY-keskuksen perusteluissa vedotaan mm. liian pieneen tonttikokoon (reilu 1000 m2) asemakaava-alueen ulkopuolella, liikennemeluun (ison tien ja tontin välissä on melueste ja kaksi asuinrakennusta tontteineen) sekä maanomistajien tasa-arvoiseen kohteluun (2005 rajanaapuri sai rakentaa vastaavan talon vastaavankokoiselle tontille). Syitä oli muitakin, mutta mikään niistä ei ole meidän tai Espoon kaupungin lakimiehen järkeen käyviä. Turhauttavaa työtä monelle. Voisi kuvitella, että ELY-keskuksella olisi tärkeämpiäkin tehtäviä.
Vuosi 2012
Odottelimme oikeusprosessien kulkua, mutta 50 m2 kaksio alkoi tuntua kolmihenkiselle perheelle turhan pieneltä. Niinpä ostimme ensimmäisen oman kodin.
Vuosi 2014
Omakotitalohaaveet kuopattiin korkeimman oikeuden päätöksellä. Äitini avasi keskustelun, jospa myisi omakotitalonsa pois ja muuttaisi johonkin pienempään. Janne ei ole koskaan pitänyt lapsuudenkotiani edes ajatuksen tasolla vaihtoehtona, mutta jotenkin sekin alkoi kiinnostaa. Aloimme selvittää vaihtoehtoja.
Vuosi 2015
Lapsuudenkotini omistaa perikunta. Neuvoteltavaa riittää. Milloin äiti muuttaa? Kenelle myydään? Millä hinnalla? Millä ehdoilla? Mihin kaikki yli 30 vuotta säilötyt tavarat pannaan? Missä äiti asuu remontin ajan? Kysymyksiä leijuu ilmassa paljon. Ja yksi keskusteluun toistuvasti palaava aihe on tietenkin raha. Minkä arvoinen vanha talo on? Tunne ja muistot tahtovat nostaa talon arvoa omistajien silmissä. Välittäjien on puolestaan vaikea arvioida kohdetta, kun sellaisia on harvoin myynnissä. Hinta-arviot heittävät lähes 100 000 €. Millaisen asunnon äiti puolestaan saa osuudellaan? Paljonko me saamme lisälainaa tai remonttilainaa? Hyötyykö joku jotenkin vai ei?
Olemme lapsuudenperheeni kanssa niin läheisiä, etten halua välejäni heihin pilata. Mieluummin jätän talon ostamatta kuin riitaudun. Onneksi kukaan muukaan ei halua tieten tahtoen riidellä. Hyvin yhteisymmärryksessä siis hommaa jatkettiin. Realiteetit on todettava. Perheeltä on myös syytä kysyä mielipidettä mahdollisille remonttisuunnitelmille. Seinän kaatamalla kun häviää myös kasa muistoja. Ulkopuolisesta kuulostaa ehkä hullulta, mutta elämä joskus on.
Alkukesästä saatiin kauppahinta sovittua, kesällä äiti aloitti pussi kerrallaan varastojen tyhjennyksen, loppukesällä arkkitehti viimeisteli unelmamme paperille ja kustannusarvioiden jälkeen saatiin lainalupaus. Kaikki kuulostaa kovin helpolta, mutta sitä se ei toden totta ollut. Kymmeniä ja jälleen kymmeniä tunteja. Ja valvottuja öitä.
Erityisesti kesällä illat venyivät öiksi. Hioin pohjapiirrustusta senttipelillä parin sadan luonnoksen verran. Marraskuussa kävi samoin. Selvityksen alla oli lakimiesten kanssa perinnönjakoasioita, kauppahinta ja verottajan näkemykset. Hurjasti vieraita termejä ja moni lakimieskin oli neuvoton auttamaan. Joulukuussa teimme lopulta talokaupat. Se oli itselleni iso merkkipaalu. Vuoden vaihteessa juhlimme useampaan kertaan haikeina ja toisaalta odottavin mielin lapsuudentalon loppua ja uuden alkua.
Vuosi 2016
Tammikuussa talo tyhjennettiin kellarikerrosta lukuun ottamatta, johon äiti jäi asumaan. Remonttimies aloitti purkutyöt ja virallinen muutostyö- ja rakennuslupa myönnettiin. Tästä jatkan tarinaamme tänne.
